Ei ole moraalisesti tai loogisesti mitään tolkkua pohtia ihmisen osaa elämässä, kun ihmisen osallisuus elämässä sellaisin paramittarein ja madonluvuin jää pohjimmiltaan käsittelemättä.
Ihmisen osa haiskahtaa poliittiselta, se pohjaa toisaalta säätyajatteluun, toisaalta vasemmistolaiseen vallankumoukselliseen ajatteluun, joka sai alkunsa, kuten monet maailman ääri-ilmiöistä ja liikkeistä, Ranskassa.
Enkä nyt tässä hutiloiden lähde dissaamaan minkään edellämainitun kaltaisen poliittisen ajattelun mahdollisia hyötyjä yhteiskuntakehitykselle, mutta se kuinka tyytymättömyydestä tuli hyödyllinen poliittinen voimavara ei kuulu kyökkifilosofian, tai ainakaan tämän postauksen piiriin.
Tarkoituksenahan tässä on ennemminkin käsitellä ihmisen osallisuutta raukassa elämässään, kuin ihmisen osaa elämässä kaikkinensa, joka on liian laaja kokonaisuus käsiteltäväksi muutoin kuin tilastotieteen keinoin. Myöskään emme halua tämän postin kontekstissa ajatella ihmisen osallisuutta luontokatoon, ilmastomuutokseen yms., samankaltaisen rajaamis-ongelman takia.
Ihmisen osallisuus elämässä tuo nimittäin paitsi mukaan moraalisen painin, myös sanaa osallisuus voi ajatella kyökkifilosofisesti siten, että ainoastaan osa ihmisestä on osallisena kulloisessakin hänen elämän tapahtumassaan, olkoon se huono tai hyvä valinta, suoritus, argumentti, arvio, havainto jne.
Tämänkaltaista osittaisuutta ja osallisuutta voi ihan hyvin pohtia melko empaattiselta kannalta: ihminen parhaimmillaan tai huonoimmillaan ei ole oma itsensä. Osallisina ja osittaisina moni tekee parhaansa tai huonoimpansa tai useimmiten jotain siltä väliltä kussakin tilanteensa ja huonoimpansa tekemiselle on vankat kyökkipsykologiset perusteet, mutta se taas ei kuulu kyökkifilosofian piiriin.
Siksi meidän tulee kokea ennen kaikkea empatiaa ihmisen osallisuutta ja osittaisuutta kohtaan, sillä meillä on oma lehmä ojassa.
Etenkin tänä sosiaalismediaalisena aikana kun ihmisen romahtaminen voi olla julkinen näytäntö, jossa tämä tehtyään huonoja päätöksiä ja valintoja näyttäytyy siitä lähtien ihmishirviönä, olisi mielestäni hyvää empaattista tilaa tämänkaltaiselle ajattelulle. Etenkin koska kyseessä ei ole, että näin väheksyttäisiin ihmisen vastuuta elämästään ja teoistaan, päinvastoin kyseessä on nimenomaan osallisuus, miksei jopa parhaassa terapeuttisessa mielessä osallistaminen.
Aion lopettaa tämän nyt mahtipontiseen kyökki-ajatusleikkiin, joka voi olla joko toiveajattelua ihmisyyden suhteen tai mitä tahansa, mutta: minusta olisi kiva nähdä voisiko joku, esim. vaikka kokaiinin ja alkoholin käytön vuoksi pedofiliaan hairahtanut, tehdä parannuksen, ja mikäli tuota henkilöä osallistettaisiin tuomitsemisen sijaan, tekisikö se mitään eroa? Vai onko tuomio ja sulkeminen ihmisten joukosta hirviöitten sekaan välttämätön jopa parannuksen tähden? Vai onko tuomioita, joista ei ihminen voi millään tasolla toipua? Ja entä jos pedofiili ei pedofiilaa? Eikö se ole suunnilleen ylin tietoisuuden taso, jonka voi saavuttaa?
Väläytin tässä äärimmäisen esimerkin, en sen takia että minulla olisi oma lehmä ojassa juuri tässä pedofilian synnissä, vaan koska haluaisin uskoa ihmisen kykyyn löytää uuden tavan osallistua tai tulla osallistetuksi elämään. Haluaisin uskoa, että pedofiliaan alkoholin ja kokaiinin tähden hairahtanut on esimerkiksi huonoimmillaan, ei parhaimmillaan, eikä missään nimessä oma itsensä. Mutta se ei toisaalta tarkoita ettei hän olisi vastuussa teoistaan.
Ehkä mitä haluan tässä ennenkaikkea kyökkifilosofoida, on jotain mikä on saanut kirjailijat kirjoittamaan Rikoksia ja rangaistuksiaan ja Monte Criston kreivejään, perimmäinen moraalinen kysymys: kenellä on valta tuomita toinen ihminen, kuka heittää ensimmäisen kiven jne. Ihan vitun vaikeata on lähteä sanomaan tuohon mitään. Haluaisin vaan toivoa että tuomitseminen olisi enemmänkin äärimmäinen varakeino kuin maan ja maailman tapa.
***
Kyökki-vinkki: Tuorevihanneksista wokkia tehdessä voi käyttää viipaloitua retiisiä pakastepusseista löytyvän vesikastanjan korvikkeena. Nam!
***
